4.6.2014

Asian tausta

Rajavartiolaitos oli epäillyt, että Panamaan rekisteröidystä Bosphorus Queen -nimisestä kuivalastialuksesta oli 11.7.2011 päästetty öljyä mereen, kun alus oli ollut Suomen talousvyöhykkeellä matkalla Rotterdamista Pietariin. Kun alus oli palannut Pietarista Suomen talousvyöhykkeen kautta, rajavartiolaitos oli 23.7.2011 pysäyttänyt aluksen ja määrännyt sen kulkemaan Hangon edustalla olevalle ankkuripaikalle.

Rajavartiolaitos oli 23.7.2011 tehdyllä turvaamistoimipäätöksellä määrännyt aluksen matkan jatkamisen ehdoksi sen, että aluksen omistaja B Ltd asettaa 17 112 euron rahavakuuden mahdollisen öljypäästömaksua koskevan maksuvelvollisuuden täyttämiseksi. Vakuus oli asetettu 25.7.2011, minkä jälkeen alus oli saanut jatkaa matkaansa.

Varattuaan aluksen omistajaa B Ltd:tä ja sen laivanisäntää edustaneelle suomalaiselle asianajajalle tilaisuuden antaa lausuma asiassa ja saatuaan tuon lausuman rajavartiolaitos oli 16.9.2011 tekemällään päätöksellä merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n nojalla määrännyt B Ltd:lle 17 112 euron suuruisen öljypäästömaksun.

Valitus ja rajavartiolaitoksen lausuma Helsingin käräjäoikeudessa merioikeutena

B Ltd aluksen omistajana ja K Ltd laivanisäntänä valittivat yhteisesti rajavartiolaitoksen päätöksestä asettaa vakuus ja päätöksestä määrätä öljypäästömaksu sekä vaativat päätösten kumoamista. Perusteinaan yhtiöt lausuivat, että öljypäästön lähdettä ei ollut luotettavasti selvitetty ja että aluksesta oli voinut päästä vain pieni määrä hydrauliikkaöljyä, kun laivan kantta oli pesty.

Rajavartiolaitos vaati valitusten hylkäämistä perusteettomina.

Merioikeuden tuomio 30.1.2012

Merioikeus katsoi asiassa tulleen selvitetyksi, että öljypäästö oli peräisin valittajien aluksesta ja sen vähimmäismäärä oli ollut noin 900 litraa. Päästö oli aiheuttanut merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:ssä edellytetyllä tavalla huomattavaa vahingon vaaraa, ja maksu oli siten voitu määrätä Suomen talousvyöhykkeellä tapahtuneesta öljypäästöstä. Merioikeus hylkäsi valitukset.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Kari Lappi sekä meriasiantuntijat merikapteeni Ilmari Aro ja merikapteeni Jukka Suksi.

Helsingin hovioikeuden päätös 31.1.2013

B Ltd valitti hovioikeuteen ja vaati, että turvaamistoimi kumotaan ja öljypäästömaksu poistetaan.

Valituksen perusteina yhtiö lausui, että öljypäästömaksu oli määrätty väärälle oikeushenkilölle. Oikea maksuvelvollinen oli laivanisäntä K Ltd. Öljypäästöstä ei myöskään ollut aiheutunut huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa.

Rajavartiolaitos vaati valituksen hylkäämistä ja lausui, että öljypäästömaksu oli kohdistettu oikein B Ltd:lle, koska se ei ollut missään vaiheessa ennen valitustaan hovioikeudelle osoittanut laivanisäntää. Laivanisännän osoittaminen vasta hovioikeudessa maksuvelvollisuudesta vapautumiseksi ei ollut mahdollista. Öljypäästöstä oli aiheutunut huomattavan vahingon vaara.

Käsittelyratkaisussaan hovioikeus lausui, ettei merioikeuden päätökseen aluksen pysäyttämistä ja vakuuden asettamista koskevassa asiassa saanut merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan hakea muutosta valittamalla. Valitusta ei siten voitu erikseen tutkia siltä osin, kuin se koski päätöstä 23.7.2011 vakuuden asettamisesta.

Hovioikeus lausui hovioikeudessa esitetyn uuden väitteen ja aineiston johdosta, että öljypäästömaksu oli rangaistusluonteinen hallinnollinen maksu ja muistutti läheisesti rikosoikeudellista seuraamusta. Maksun määräämiseen liittyvä prosessi sisälsi paljon rikosoikeudellisia piirteitä ja asian käsittelystä meri- ja hovioikeudessa oli merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 12 §:n mukaan soveltuvin osin voimassa, mitä oikeudenkäynnistä rikosasiassa säädetään. Tähän nähden hovioikeus katsoi, ettei prekluusio koskenut asiaa ja että B Ltd:llä samoin kuin rajavartiolaitoksella oli oikeus esittää uusi väite ja vedota uuteen aineistoon vielä hovioikeudessa. Uusi väite sekä muu aineisto voitiin siten ottaa tutkittavaksi hovioikeudessa.

Hovioikeus lausui pääasiaratkaisussaan, että B Ltd oli hovioikeudessa vedonnut ensisijaisesti siihen, että öljypäästömaksu oli määrätty väärälle oikeushenkilölle, kun se oli laivanisännän sijaan määrätty aluksen omistajalle. Näin ollen asiassa oli ensin ratkaistava kysymys siitä, oliko öljypäästömaksu määrätty oikealle taholle.

Merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan öljypäästömaksu määrätään luonnolliselle henkilölle tai oikeushenkilölle, joka rikkomuksen tapahtumahetkellä on aluksen omistaja tai laivanisäntä (maksuvelvollinen). Öljypäästömaksua ei voida määrätä aluksen omistajalle, jos tämä osoittaa laivanisännän, joka on käyttänyt alusta omistajan asemesta. Lain esitöiden perusteella selvä lähtökohta oli öljypäästömaksun määrääminen laivanisännälle, jos sellainen oli osoitettu.

Aluksen laivanisäntä oli ollut rajavartiolaitoksen tiedossa, ja rajavartiolaitoksen olisi sillä olleiden tietojen perusteella tullut joka tapauksessa selvittää tarkemmin laivanisännän nimi ja tiedot. Öljypäästömaksun määräämiseen liittyi rikosprosessuaalisia erityispiirteitä ja laatuvaatimuksia, koska seuraamus oli rangaistusluonteinen. Sen vuoksi oli otettava huomioon muun muassa laillisuusperiaatteesta, syyttömyysolettamasta, myötävaikutusvelvollisuuden rajoituksista ja oikeusturvan tehokkuudesta johtuvat vaatimukset. Maksuvelvollisen oikeusturvan toteutumiseen ja vastuun oikeaan kohdentamiseen tuli kiinnittää erityistä huomiota. Nämä seikat huomioon ottaen öljypäästömaksua ei olisi tullut määrätä aluksen omistajalle. B Ltd oli joka tapauksessa hovioikeudessa osoittanut laivanisännän. B Ltd:lle määrätty öljypäästömaksu oli näin ollen poistettava ja sen vakuudeksi määrätty turvaamistoimi kumottava. Tähän nähden asiassa ei ollut tarpeen lausua siitä, oliko öljypäästöstä aiheutunut huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa. Asian lopputulokseen nähden pääkäsittelyn toimittaminen oli selvästi tarpeetonta.

Hovioikeus vapautti B Ltd:n öljypäästömaksusta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Marjatta Möller, Jarmo Kilpelä (eri mieltä) ja Åsa Nordlund. Esittelijä Ville Aaltonen.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Kilpelä totesi erimielisyytensä koskevan sitä, miten tuli asiallisesti suhtautua B Ltd:n vasta hovioikeudessa esittämään väitteeseen siitä, että öljypäästömaksu oli määrätty väärälle oikeushenkilölle. Kilpelä lausui seuraavaa.

Merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 2 momentti tarkoitti sitä, että aluksen omistajan tuli nimenomaisesti, siis jollain aktiivisella ilmauksella tai muulla vastaavalla tavalla, osoittaa laivanisäntä, joka omistajan sijaan vastasi mahdollisesta öljypäästömaksusta. Siten pelkästään rajavartiolaitoksen tietämys laivanisännästä ei merkinnyt sitä, että öljypäästömaksu tuli määrätä tämän maksettavaksi.

Asiassa oli riidatonta, että B Ltd oli vasta hovioikeudessa esittänyt väitteen, että öljypäästömaksu olisi tullut määrätä laivanisännän maksettavaksi. Tästä voitiin päätellä, että B Ltd ei ollut 16.9.2011 annettuun rajavartiolaitoksen päätökseen liittyneessä selityksessään tuonut sanottua seikkaa esille. Aluksen omistaja ja laivanisäntä olivat asiaa merioikeudessa käsiteltäessä yhteisesti vedonneet lähinnä vain siihen, että alukselta ei ollut päässyt öljyä mereen tai että kysymyksessä ei ainakaan ollut ollut huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa aiheuttanut toimenpide. Tuolloin ei siis ollut vedottu siihen, että öljypäästömaksu oli määrätty väärälle taholle.

Öljypäästömaksu on rangaistusluonteinen, mutta se, kenen maksettavaksi se määrättiin, sisälsi tiettyjä summaarisen menettelyn piirteitä. Lähtökohtana oli alusrekisteristä selviävän aluksen omistajan vastuu tai sen sijaan laivanisännän vastuu, jos omistaja tämän osoitti. Näin ollen maksun määrääjän eli rajavartiolaitoksen ei tarvinnut, mikäli omistaja osoitti laivanisännän, omilla toimillaan selvittää, kumpi näistä mahdollisesti oli maksusta vastuussa. Menettely oli lainsäädännöllä tehty määrääjälle yksinkertaiseksi. Viime kädessä omistaja ja laivanisäntä keskenään ratkaisivat sen, kumman vastuulle maksu jäi, ja ne voivat tehdä siitä jopa ennalta sopimuksen. Öljypäästömaksua koskevassa järjestelmässä ei ollut tarkoitus selvittää sitä, kenen syystä öljyä oli päässyt mereen. Näin ollen rikosoikeuteen liittyvät laillisuusperiaate, syyttömyysolettama tai myötävaikutusvelvollisuuden rajoitus eivät saaneet tässä menettelyssä samaa painoarvoa kuin yleensä rikosprosessissa. Niiden merkitys oli itse asiassa varsin vähäinen. Asiassa tuli kiinnittää huomiota myös siihen, että merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 14 §:n mukaan öljypäästömaksu tuli määrätä kolmen vuoden kuluttua päästön tapahtumisesta. Sanottu määräaika voi joissain tapauksissa merkitä sitä, että mikäli käsittelyssä muutoksenhakuineen kului sanottu aika, asiassa ei ollut enää mahdollisuutta määrätä maksua "oikealle" taholle.

Mainitsemillaan perusteilla Kilpelä päätyi siihen, että B Ltd ei mainituissa olosuhteissa enää tehokkaasti voinut vasta hovioikeudessa osoittaa merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 2 momentin tarkoittamin seurauksin laivanisäntää ja että valitus tuli hylätä maksun kohdentamiseen liittyneen perusteen osalta.

Kilpelä katsoi, että kysymys vahingon tai sen vaaran laadusta voitiin ratkaista merioikeudessa esillä olleen ja hovioikeudessa nimetyn kirjallisen todistelun perusteella eikä pääkäsittelylle ollut tarvetta. Hovioikeudessa esitetty uusi kirjallinen aineisto ei riittänyt horjuttamaan merioikeuden tekemää päätelmää päästön aiheuttamasta vahingosta tai sen vaarasta. Kilpelä hyväksyi merioikeuden perustelut ja johtopäätöksen tältä osin sekä hylkäsi valituksen perusteettomana eikä muuttanut merioikeuden tuomion lopputulosta.

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Rajavartiolaitos on 16.9.2011 määrännyt B Ltd -nimiselle yhtiölle öljypäästömaksun sillä perusteella, että yhtiön omistama Panamaan rekisteröity Bosphorus Queen -niminen alus oli rikkonut öljypäästökieltoa sen ollessa 11.7.2011 kauttakulussa Suomen talousvyöhykkeellä matkalla Rotterdamista Pietariin. Valituksessaan Helsingin merioikeudelle B Ltd aluksen omistajana ja K Ltd aluksen laivanisäntänä ovat vaatineet päätöksen kumoamista sillä perusteella, että päästökieltoa ei ollut aluksella rikottu. Merioikeus on hylännyt yhtiöiden valituksen.

2. B Ltd on valituksessaan hovioikeudelle vaatinut öljypäästömaksun poistamista sillä perusteella, että maksu oli kohdistettu väärälle taholle. Oikea maksuvelvollinen oli aluksen laivanisäntä K Ltd. Lisäksi B Ltd on hovioikeudessa vedonnut siihen, että öljypäästöstä ei ollut aiheutunut merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa. Hovioikeus on katsonut, että öljypäästömaksua ei olisi tullut määrätä aluksen omistajalle, koska aluksen laivanisäntä oli ollut rajavartiolaitoksen tiedossa ja aluksen omistaja oli hovioikeudessa osoittanut laivanisännän. Hovioikeus on sen vuoksi poistanut B Ltd:lle määrätyn öljypäästömaksun.

3. Riidatonta asiassa on, että K Ltd on ollut öljypäästön tapahtuessa aluksen laivanisäntä. Korkeimmassa oikeudessa on ensisijaisesti kysymys siitä, onko aluksen omistaja B Ltd vapautunut öljypäästömaksua koskevasta vastuusta hovioikeuden mainitsemilla perusteilla ja onko yhtiö voinut vasta hovioikeudessa vedota siihen, että öljypäästömaksu olisi tullut sen sijasta määrätä aluksen laivanisännälle. Jos katsotaan, että B Ltd on vastuussa öljypäästöstä, kysymys on vielä siitä, onko maksun määräämiseen ollut merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetut perusteet.

Öljypäästömaksusta hallinnollisena seuraamuksena

4. Öljypäästömaksua koskeva sääntely on otettu lainsäädäntöön 1.4.2006 voimaan tulleella aluksista aiheutuvan ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain muutoksella (1163/2005). Sääntelyn tarkoituksena on ollut tehostaa öljyn päästökiellon noudattamista ja vaikuttavuutta sisällyttämällä lakiin rikosoikeudellista järjestelmää täydentävä hallinnollinen seuraamus, joka on rikosoikeudellista rangaistusta taloudellisesti tuntuvampi ja joka määrätään rikosoikeudellista rangaistusta yksinkertaisemmassa ja tehokkaammassa menettelyssä (HE 77/2005 vp s. 7 ja PeVL 32/2005 vp s. 2). Öljypäästömaksua koskevat säännökset ovat vuoden 2010 alusta olleet merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvussa.

5. Merenkulun ympäristönsuojelulain 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan öljyn tai öljypitoisen seoksen päästäminen aluksesta veteen on kielletty Suomen vesialueella ja talousvyöhykkeellä ja suomalaisesta aluksesta myös Suomen aluevesien ja talousvyöhykkeen ulkopuolella siten kuin MARPOL 73/78 -yleissopimuksen I liitteessä, Helsingin sopimuksessa taikka Suomea sitovissa muissa kansainvälisissä velvoitteissa määrätään tai Euroopan yhteisön säädöksissä säädetään. Mainitun päästökiellon rikkomisesta Suomen aluevesillä tai talousvyöhykkeellä määrätään lain 3 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla seuraamusmaksu (öljypäästömaksu), jollei päästöä ole pidettävä määrältään ja vaikutuksiltaan vähäisenä. Kauttakulussa olevalta ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehdystä päästökiellon rikkomisesta määrätään öljypäästömaksu kuitenkin vain, jos päästöstä aiheutuu Suomen rantaviivalle tai siihen liittyville eduille taikka Suomen aluemeren tai talousvyöhykkeen luonnonvaroille huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa.

6. Viimeksi mainitun pykälän 2 momentin mukaan öljypäästömaksu määrätään luonnolliselle henkilölle tai oikeushenkilölle, joka rikkomuksen tapahtumahetkellä on aluksen omistaja tai laivanisäntä (maksuvelvollinen). Öljypäästömaksua ei voida määrätä aluksen omistajalle, jos tämä osoittaa laivanisännän, joka on käyttänyt alusta omistajan asemesta. Öljypäästömaksun määrää rajavartiolaitos, ja se määrätään maksettavaksi valtiolle (lain 5 §).

7. Öljypäästömaksu on öljypäästökiellon rikkomisesta määrättävä sanktioluonteinen hallinnollinen seuraamus (PeVL 32/2005 vp s. 2). Maksun määrääminen ei edellytä sen selvittämistä, kuka päästön on aluksella aiheuttanut ja onko tämä toiminut tahallaan tai huolimattomasti. Asiassa on kuitenkin oltava objektiivista näyttöä siitä, että päästö on peräisin tietyltä alukselta. Ankaraa vastuuta on ollut tarkoitus tasapainottaa siten, että määrätyissä tilanteissa maksu voidaan jättää määräämättä tai maksusta on mahdollisuus saada vapautus taikka alennus. Maksuvelvollisen on osoitettava perusteet maksun määräämättä jättämiselle tai alentamiselle (HE 77/2005 vp s. 8 ja 11 sekä PeVL 32/2005 vp s. 3).

Uuden aineiston esittämistä koskevan sääntelyn merkitys asian arvioinnissa

8. Rajavartiolaitos on katsonut valituksessaan ensinnäkin, että hovioikeuden ei olisi tullut ottaa lainkaan käsiteltäväkseen vasta siellä esitettyä väitettä siitä, että maksu oli tullut määrätä aluksen omistajan sijasta laivanisännälle. Tämän vuoksi arvioitavaksi tulee se, aiheutuuko jo asiassa sovellettavista menettelysäännöksistä rajoituksia vedota sanottuun uuteen seikkaan hovioikeudessa.

9. Perustuslakivaliokunta on todennut, että öljypäästömaksun määrääminen on hallintoasian käsittelyä, johon sovelletaan hallintolakia. Sen vuoksi rajavartiolaitoksen on huolehdittava asian riittävästä ja asianmukaisesta selvittämisestä hankkimalla asian ratkaisemiseksi tarpeelliset tiedot ja selvitykset. Vaikka kyseessä on hallinnollinen seuraamusmaksu, asian käsittelyssä on lähtökohtaisesti otettava huomioon rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja syyttömyysolettaman noudattaminen (PeVL 32/2005 vp s. 3).

10. Merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan maksuvelvollisella on oikeus hakea muutosta rajavartiolaitoksen tekemään päätökseen valittamalla Helsingin käräjäoikeudessa toimivaan merioikeuteen. Luvun 12 §:n 1 momentin mukaan asian käsittelystä merioikeudessa on soveltuvin osin voimassa, mitä oikeudenkäynnistä rikosasiassa säädetään. Lain esitöissä on todettu, että öljypäästömaksua koskeva asia ei ole rikosasia, mutta rikosprosessin periaatteet soveltuvat merioikeudessa noudatettavaan menettelyyn paremmin kuin riita-asian oikeudenkäyntiperiaatteet (HE 77/2005 vp s. 28).

11. Korkein oikeus toteaa edellä sanotun merkitsevän sitä, että uusien seikkojen tai todisteiden esittämistä ei ole rajoitettu niin sanottua prekluusiota koskevalla tai muulla vastaavalla sääntelyllä käsiteltäessä asiaa rajavartiolaitoksessa tai merioikeudessa.

12. Merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan muutosta merioikeuden ratkaisuun haetaan hovioikeudelta valittamalla siten kuin oikeudenkäymiskaaressa säädetään. Pykälän 2 momentin mukaan asian käsittelystä hovioikeudessa on soveltuvin osin voimassa, mitä oikeudenkäymiskaaren 26 luvussa säädetään. Hovioikeuden on valitusasiaa käsiteltäessä varattava rajavartiolaitokselle tilaisuus tulla kuulluksi valituksen johdosta ja tarvittaessa esittää selvitystä asiassa.

13. Uusien seikkojen ja todisteiden esittämisen rajoittamisesta hovioikeudessa säädetään oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:ssä. Säännös koskee vain riita-asioita, eikä tällaista rajoitusta noudateta rikosasiaa koskevassa muutoksenhaussa. Laissa ei ole muutakaan sellaista menettelysäännöstä, jonka nojalla voitaisiin katsoa, että asianosainen ei saa enää hovioikeudessa vedota uusiin seikkoihin tai todisteisiin öljypäästömaksun määräämistä koskevassa asiassa. Siihen nähden, että öljypäästömaksun määräämistä koskevaan asiaan sovelletaan nimenomaisen säännöksen perusteella merioikeudessa soveltuvin osin rikosasioiden käsittelyä koskevaa sääntelyä, on johdonmukaista, että samaa käsittelyjärjestystä noudatetaan myös myöhemmässä muutoksenhaussa.

14. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että estettä ei ole ollut sille, että hovioikeus on tutkinut B Ltd:n vasta hovioikeudessa esittämän väitteen siitä, että öljypäästömaksu olisi jo alun perin tullut määrätä sen sijasta laivanisännälle.

Aluksen omistajan vapautuminen vastuusta osoittamalla laivanisäntä

15. Niin kuin kohdassa 6 on todettu, merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan aluksen omistaja voi vapautua öljypäästömaksua koskevasta vastuustaan osoittamalla laivanisännän, joka on käyttänyt alusta omistajan asemesta. Rajavartiolaitos on katsonut valituksessaan, että B Ltd:n olisi jo ennen öljypäästömaksun määräämistä tullut osoittaa laivanisäntä maksuvelvolliseksi vastuusta vapautuakseen.

16. B Ltd on puolestaan katsonut, ettei sillä ollut ollut velvollisuutta erikseen osoittaa rajavartiolaitokselle laivanisäntää, koska rajavartiolaitoksen olisi tullut oma-aloitteisesti määrätä öljypäästömaksu siitä ensisijaisesti vastanneelle laivanisännälle saatuaan laivanisännästä tiedon, kun aluksen päällikköä oli kuulusteltu aluksen pysäyttämisen jälkeen. Joka tapauksessa riittäväksi osoittamistoimeksi tuli käsittää se, että rajavartiolaitokselle oli ilmaistu tieto laivanisännästä. Lisäksi yhtiö on viitannut viranomaisen velvollisuuteen antaa asiakkailleen tarpeellista neuvontaa myös menettelyllisissä kysymyksissä.

17. Korkein oikeus toteaa, että maksun kohdentamista koskevan säännöksen esitöissä (HE 77/2005 vp s. 10 s.) on todettu tarkoituksena olleen, että maksu voidaan määrätä kummalle tahansa, siis joko aluksen omistajalle tai laivanisännälle, muttei samasta teosta molemmille. Näin voidaan tehokkaasti varmistaa lainsäädännön tavoite sekä kotimaisten että ulkomaisten alusten osalta. Aluksen omistaja voidaan selvittää aluksen lippuvaltion alusrekisteristä. Edelleen on todettu (s. 13), että "öljypäästömaksun määräämisessä voi olla kysymys kiireellisistä asioista. Tämä koskee varsinkin sellaisia tilanteita, joissa ulkomainen alus on syyllistynyt kiellettyyn öljypäästöön Suomen rannikon editse kulkiessaan poikkeamatta suomalaiseen satamaan. Maksu tulisi voida määrätä mahdollisimman tehokkaassa menettelyssä ottaen huomioon täytäntöönpanonäkökohdat."

18. Säännöksen yksityiskohtaisissa perusteluissa on vastuun kohdentamisesta todettu seuraavaa (s. 22): "Koska öljypäästö liittyy suoraan aluksen käsittelyyn, olisi kuitenkin tarkoituksenmukaista, että öljypäästömaksu määrättäisiin ensisijaisesti laivanisännälle, joka tosiasiallisesti vaikuttaa aluksen käyttöön. Ulkomaisen aluksen kohdalla laivanisännän selville saaminen saattaa kuitenkin joissakin tilanteissa olla vaikeaa. Tällaisessa tilanteessa maksun määrääminen aluksen rekisteriin merkitylle tai muulla luotettavalla tavalla ilmenevälle omistajalle tulee ajankohtaiseksi. Koska nykyään on yhä tavallisempaa, että aluksen omistaja ei itse toimi laivanisäntänä, öljypäästömaksua ei voitaisi määrätä aluksen omistajalle siinä tapauksessa, että tämä osoittaa laivanisännän, joka on käyttänyt alusta omistajan asemesta. Aluksen omistajan tulee tällöin siis osoittaa se laivanisäntä, johon maksuvelvollisuus voidaan kohdistaa." Lisäksi perusteluissa on viitattu mahdollisuuksiin selvittää aluksen käytöstä vastaava taho muun muassa erilaisten ilmoittautumisjärjestelmien kautta.

19. Korkein oikeus toteaa sekä säännöksen sanamuodosta että sitä koskevista perusteluista ilmenevän, että öljypäästömaksu voidaan määrätä joko aluksen omistajalle tai laivanisännälle. Näiden vastuu on rinnakkaista, eikä lain mukaan kummankaan vastuu ole ensisijaista. Vastuun kohdentaminen yhteen vastuutahoon kylläkin sulkee pois toisen vastuun, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö maksua voida lähtökohtaisesti määrätä kummalle vastuutaholle tahansa. Se, että säännöksen perusteluissa on todettu aluksen omistajan vastuun tulevan käytännössä ajankohtaiseksi erityisesti silloin, kun laivanisännän selvittäminen on vaikeaa, ei anna aihetta toisenlaiseen arvioon.

20. Aluksen omistaja voi kuitenkin vapautua omasta vastuustaan osoittamalla, että hänen asemestaan alusta oli päästöhetkellä käyttänyt laivanisäntä. Tällaista mahdollisuutta vastuusta vapautumiseen on perusteltu sillä, että öljypäästömaksu on tarkoituksenmukaista määrätä sen kannettavaksi, joka tosiasiallisesti vaikuttaa aluksen käyttöön. Vastuusta vapautuminen tällä perusteella edellyttää sitä, että aluksen omistaja osoittaa asianomaisen laivanisännän. Vastuusta vapauttamiseen ei siten riitä se, että laivanisännän henkilöllisyys on syystä tai toisesta rajavartiolaitoksen tiedossa, vaan edellytyksenä on, että aluksen omistaja tahdonilmaisullaan osoittaa rajavartiolaitokselle sijastaan maksuvelvollisen laivanisännän.

21. Niin kuin edellä kohdassa 9 on todettu, rajavartiolaitoksen on sinänsä tullut hallintoviranomaisena omasta aloitteestaan huolehtia asian riittävästä selvittämisestä ja asian ratkaisemiseksi tarpeellisten tietojen hankkimisesta. Tämä selvittelyvelvollisuus on kuitenkin liittynyt lähinnä öljypäästön laajuuden ja lähteen asianmukaiseen selvittämiseen. Vastuun kohdentamista koskeva sääntely lähtee edellä todetuin tavoin siitä, että vastuutahon yksilöinti on verraten yksinkertaista eikä edellytä laajaa selvittelyä. Tässä tapauksessa rajavartiolaitos on sinänsä ollut tietoinen aluksen päällikön ilmoittamasta laivanisännän henkilöllisyydestä. Rajavartiolaitoksen asiana ei kuitenkaan ole ollut ryhtyä selvittelemään sitä, kumpi vastuutahoista ottaa vastuun mahdollisesta öljypäästöstä ja mitä nämä olivat mahdollisesti sopineet keskinäisen vastuunsa jakautumisesta, saati opastamaan mahdollisia vastuutahoja näissä kysymyksissä. Sen sijaan aluksen omistajan asiana on ollut vedota laivanisännän vastuuseen, jos omistaja on tällä perusteella halunnut välttää vastuun öljypäästöstä. Hovioikeuden viittaamat rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen ja syyttömyysolettamaan liittyvät näkökohdat eivät anna aihetta toisenlaiseen arvioon.

22. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että B Ltd ei ole vapautunut öljypäästömaksua koskevasta vastuustaan vetoamillaan, edellä kohdassa 16 mainituilla perusteilla.

Laivanisännän osoittamisen ajankohta

23. Oikeaa vastuutahoa koskevan kysymyksen osalta arvioitavaksi jää vielä, onko B Ltd voinut vielä hovioikeudessa osoittaa laivanisäntä maksuvelvolliseksi ja vapautua näin öljypäästömaksua koskevasta vastuusta.

24. Korkein oikeus toteaa, että vastuujärjestelmän toimivuuden, tehokkuuden sekä maksun täytäntöönpanoon liittyvien näkökohtien kannalta on tärkeää, että vastuuasemaa koskevat kysymykset selvitetään ja ratkaistaan, kun öljypäästömaksusta tehdään päätös viranomaismenettelyssä. Perusteltua ei ole se, että aluksen omistaja voisi välttää vastuunsa öljypäästömaksusta siirtämällä sen laivanisännälleen vasta asiaa koskevassa muutoksenhakuvaiheessa.

25. Merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:stä ilmeneekin, että aluksen omistajan on osoitettava laivanisäntä vastuutahoksi rajavartiolaitoksessa tapahtuvan hallintomenettelyn yhteydessä. Luvun 7 §:n 1 momentin mukaan ennen maksupäätöstä aluksen omistajalle tai laivanisännälle on varattava tilaisuus antaa selityksensä.

26. Esillä olevassa tapauksessa sekä aluksen omistajaa että laivanisäntää yhteisesti edustaneelle asianajajalle on varattu tilaisuus lausua asiasta sen jälkeen, kun näiden tiedossa on ollut, että asiaa koskeva turvaamistoimipäätös ja sen sisältämä vakuusvaatimus oli kohdistettu aluksen omistajaan. Aluksen omistajalla on siten ollut hallintomenettelyssä asianmukainen tilaisuus osoittaa merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla laivanisäntä maksuvelvolliseksi öljypäästön johdosta. Koska se ei ole näin menetellyt, öljypäästömaksu on voitu määrätä B Ltd:lle. Yhtiö ei ole vapautunut tästä vastuustaan ilmoittamalla vasta hovioikeudessa, että se katsoo sijastaan vastuulliseksi aluksen laivanisännän K Ltd:n.

Asian jatkokäsittely

27. Edellä todettu lopputulos huomioon ottaen asiassa on vielä arvioitava, onko öljypäästömaksun määräämiseen ollut merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetut perusteet. Hovioikeus ei ole oikeaa vastuutahoa koskevassa kysymyksessä omaksumansa kannan johdosta lausunut tästä kysymyksestä, josta asianosaiset olivat hovioikeudessa nimenneet myös henkilötodistelua. Näistä syistä ja oikeusastejärjestys huomioon ottaen asian käsittelyä on tarkoituksenmukaista jatkaa hovioikeudessa.

28. Koska pääasian käsittely jatkuu hovioikeudessa, myös B Ltd:n vaatimus rahavakuuden asettamista koskevan turvaamistoimen kumoamisesta palautuu hovioikeuden ratkaistavaksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan jatkaa asian käsittelyä.

Rajavartiolaitoksen määräämä rahavakuuden asettamista koskeva turvaamistoimi määrätään olemaan edelleen voimassa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Pertti Lenkkeri.